Huomenna se alkaa: Jokainen suomalainen voi aloittaa nimienkeruun kansalaisaloitteeseen. Mikäli aloite saa 50 000 nimeä 6kk aikana, on eduskunnan käsiteltävä lakialoitetta kuten yksittäisen kansanedustajan lakialoitetta.
Huomattavaa järjestelmässä on myös mahdollisuus sähköiseen nimien keruuseen luotettavasti. Tietääkseni tätä sovelletaan nyt ensimmäistä kertaa maailmassa. Olen tästä puhunut aiemmin moneen otteeseen: Sähköistämisellä ei saavuteta vaalien suhteen mitään etuja, unohdetaan toistaiseksi sähköinen äänestäminen. Sen sijaan aloiteoikeuden sähköistäminen muuttaa menettelyn luonnetta radikaalisti demokraattisempaan suuntaan.
Vaalit ovat valtion taholta organisoitu toimitus. Kansanaloite on nimensä mukaisesti jotain mikä täytyy joka kerta organisoida erikseen. Paperinen nimien keruu ympäri maata vaatii suuren poliittisen motivaation - tai sitten laajan poliittisen organisaation. Oli se sitten jokin olemassaolevan puolueen kenttäorganisaatio, ammattiyhdistysliike tai jokin valtansa vakiinnuttanut suuri järjestö, paperisessa nimienkeruussa valta-asema on korostuneesti niillä joilla on jo rahoitus, organisaatio ja siten yleensä myös joko suoraa poliittista valtaa tai vähintään vaikutusvaltaa.
Sähköinen kansalaisaloite mahdollistaa impulssien kasaantumisen alhaalta-ylös, juuri niin kuin demokraattisessa prosessissa kuuluukin olla. Katsotaan viime vuosien nettiadressi-ilmiöitä tai aivan parin viime vuoden Facebook-ilmiöitä; organisoituminen on ollut.. orgaanista. Ihan täyttä FB-integraatiota sähköiseen aloitteeseen tustkin tulee, mutta on selvää että meno tulee muuttumaan.
Entä millaiseksi muodostuu poliittinen lähtötilanne?
Äänivaltalaisesta näkökulmasta looginen vaihtoehto olisi heti 1.3.2012 aloittaa adressi, jossa esitetään joko a) koko perustuslain uudistamista, b) perustuslain säätämisehtojen muuttamista sellaiseksi että perustuslaki on aina hyväksyttävä vain ja ainoastaan kansanäänestyksessä ja valmistelu avattava eduskunnan ulkopuolisille inputeille, tai c) aloiteinstituution radikaalia muuttamista siten, että aloite aina johtaisi kansanäänestykseen.
Muutamasta syystä tällainen suoraviivainen lähtö ei kuitenkaan tunnu mielestäni oikealta.
Ensinnäkin: Veikkaan että suurin osa kansasta ei ole vielä havahtunut aloite-instituution olemassaoloon. Sen vuoksi ajatusta aiemmin käyttämättömän instituution välittömästä päivittämisestä ennen kun sitä ollaan kertaakaan kokeiltu, sellaista ajatusta voisi olla vaikea myydä muille kuin die-hard demokratia-aktivisteille.
Näkisin asian niin, että on syytä käydä ensin läpi muutamat poliittisiin sisältöihin käyvät aloitteet, ennen kun aloitetaan aloitteita politiikan rakenteista.
Millaisia poliittisia sisältöjä kannattaisi sitten tuoda tarjolle? - Aloiteinstituution avoimuus takaa sen, että riippumatta siitä mitä me demokratiateoreetikot ja demokratia-aktivistit suosittelemme, liikkeellelähtöjä tullaan näkemään jos jonkinlaisia. Hei, tämä ON demokratiaa.
En pidä pahana 50 000 nimen rajaa. Se on paljon, mutta kuitenkin alle 2% äänioikeutetuista. Mielenkiintoista on, millaisen auran kansalaisaloite saa: Syntyykö eduskunnalle suuri paine hyväksyä ensimmäinen kansalaisaloite riippumatta eduskuntalaitoksen sisäisistä voimasuhteista, kun "nyt vihdoin ja kerrankin on annettu kansalle ääni"? - Mielestäni tähän on tendenssiä, erityisesti jos ensimmäinen täydet 50 000 nimeä kerännyt aloite saa paljon julkisuutta. - Ja miksei saisi, onhan tuolloin kyseessä merkkipaalu ja ennakkotapaus Suomen poliittisessa historiassa.
Jos ensimmäinen 50 000 ääntä kerännyt aloite on äänekkään vähemmistön, esim. kärjekkään maahanmuuttokriittinen aloite, on tällä oma vaikutuksensa siihen, millaisen historiallisen silauksen aloiteinstituutio saa. Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran.
Eduskunnassa syntyvän asenteen ja mielialan lisäksi tällä on merkitystä kansalaisten poliittisen itseymmärryksen kannalta.
Olisin taipuvainen ajattelemaan, että aloiteinstituution kohdalla myötäkarvainen strategia olisi viisain: Aloitetaan jostain ilmeisestä asiasta, joka on jäänyt kansanedustajilta huomiotta ja jolle on vaikea sanoa ei.
Jos aloiteinstituutiolle syntyy alkuun sellaista auraa että kansanedustajilla on erityistä painetta hyväksyä aloite, olisi "toisessa aallossa" hienoa tuoda esiin aloite, johon kansanedustajat haluaisivat sanoa EI, mutta johon on pakko sanoa KYLLÄ. Ajatellaanpa aloitetta kansanedustajien palkkauksesta. Aivan varmasti tästä tullaan näkemään jos jonkinmoisia liikkeellelähtöjä. Jos aloite on selvästi herravihamielinen, saannee eduskunta kansalaisten siunauksen aloitteen tyrmätessään. Sen jälkeen on vaikeampi lähteä vähään aikaan hakemaan nimiä maltillisempaan kansanedustajien palkkaukseen (ja eläke-etuihin) koskevia aloitteita.
Yksi kysymys kuuluu myös: Saavatko myös sellaiset aloitteet paljon julkisuutta, jotka eivät saavuta 50 000 äänen rajaa? - Aivan varmasti ensimmäiset saavat, silkasta uutuudesta.
Entä onko ensimmäisillä ei-onnistuneilla alotteilla vastaavaa ennakko-ilmapiiriä luovaa vaikutusta kuin ensimmäisillä 50 000 nimeä keränneillä alotteilla? - Nähdäkseni ei.
Perustelen väitettä seuraavasti: Ensimmäiset rajapyykin alle jäävät aloitteet muodostavat kyllä alustavan ilmapiirin alotteiden tekemisen kansalaisprosessille. Ensimmäisistä epäonnistuneista aloitteista yritetään saada oppi irti ja tehdä jatkossa aloitteet jollain toisella tavalla.
Kuitenkin, kun ensimmäinen aloite yltää 50 000 rajapyykin yli, muuttuu poliittinen kehys. Silloin ei enää määritellä ilmapiiriä ja "yleisiä totuuksia" ainoastaan kansalaisprosessissa, vaan laajemmassa poliittisessa prosessissa, joka sisältää kansalaisprosessin, eduskuntaprosessin ja laajemman julkisuuden. Tästä kehyksestä tulee hallitseva tulkintakehys suhteessa ensimmäisiin mahdollisiin epäonnistumisiin, joista tulee lähinnä historian anekdootteja.
Median rooli on myös aloiteinstituutiossa. Koska sosiaalisella medialla tulee olemaan aivan keskeinen rooli aloiteinstituutiossa ja koska vakiintunut media uskoo löytävänsä nuoruuden eliksiirin sosiaalisesta mediasta, veikkaan että vakiintunut media seuraa aloiteprosesseja sosiaalisessa mediassa hanakkaasti. Nyt ei ollakaan enää vain klikkaamassa peukkuja, vaan käyttämässä oikeata valtaa. - Olkoonkin että lopullinen sana jää eduskunnalle. Jonkin verran establishoitunut media tahtoo tietenkin pitää valtoimenaan myllertävään sosiaaliseen mediaan. - Onhan koko kansankunnan tasoiset poliittiset analyysit valtakunnan median uskottavuuden ja itseymmärryksen selkäranka.
Mielenkiintoista on myös se, kuinka paljon aletaan käyttää mielipidemittauksia niiden aloitteiden suhteen, jotka ylittävät 50 000 rajapyykin. Nimittäin innokas 2% voi hyvinkin ensi alkuun näyttää kansalaisten enemmistöltä, vaikkei sitä ole. Eduskunnassa voi hyvinkin löytyä käyttöä mielipidetutkimuksille, jotka osoittavat enemmistön vastustavan aloitetta. Näin etenkin, jos ilmapiiriin tulee tunnelma, että aloitteet pitäisi hyväksyä sen vuoksi että niillä on demokraattisen alkuprosessin neitseellinen sädekehä. Tällöin kansanedustajat tekevät omalle arvovallalleen kuitenkin karhunpalveluksen: Väistämällä edustuksellisuuden argumentaation ja vetoamalla mielipidetutkimuksiin, edustajat tahtomattaan synnyttävät ajattelutapaa että kaikki päätökset tulisi tehdä kansalaisten suoraan mitatun enemmistön tahdon mukaisesti.
Ensimmäinen vuosi-kaksi jolloin aloiteinstituutio pääsee vauhtiin syntyville tulkintakehyksille, toimintatavoille ja arvostuksille tärkeä. En pidä pahana vaikka aloiteinstituutiolla olisi hidas alku. Näin voi hyvinkin olla, ennen kun ensimmäinen aloite ylittää 50 000 nimen rajan. Samoin, ennen kun sähköinen aloite on käytössä, voi olla kankeaa tavoittaa 50 000 nimen raja. Kuitenkin, kun tämä raja ylitetään kerran, toisen ja ehkä kolmasti, alkaa syntyä ajatusmalleja, toimintatapoja, diskursseja ja kehityspolkuja jotka ohjaavat instituution kehitystä pitkälle tulevaisuuteen.
Nyt saamamme aloiteinstituution heikkoudesta huolimatta näen tilanteen valoisana ja ennennäkemättömiä mahdollisuuksia tarjoavana poliittisen järjestelmän avaamiselle demokraattisemmille menettelytavoille.
Olemme nyt saaneet pikkusormen. Loppu seuraa perässä.
