Siitä lähtien kun tutustuin STV:hen, olen kannattanut yksikierroksista presidentinvaalia. Jopa nykyinen ns. kaksivaiheinen vaalitapa voitaisiin toteuttaa yhdellä kierroksella: Äänestäjä täyttäisi presidenttiehdokkaat paremmuusjärjestykseen. (Virtuaaliselle) toiselle kierrokselle pääsisivät ne kaksi ehdokasta, jotka saivat eniten ykkössijoja. Toinen kierros toteutettaisiin siten, että jokaisesta lipusta katsottaisiin, kumpi toisen kierroksen ehdokkaista on rankattu korkeammalle sijalle. Vaalilipun merkintä Niinistö sijalla 2. vastaan Halonen sijalla 5. antaisi siten toisella kierroksella yhden äänen Niinistölle.
...Tästä on tietenkin lyhyt matka STV:hen.
Toisessa kierroksessa on silti jotain. Onko se vain karnevaalihumua? Paljon on puhuttu politiikan viihteellistymisestä. Omaan silmääni hyppäsi toimittajien tapa haastatella ehdokkaita ja kysyä heiltä kampanjan aikana ehdokkaiden tuntemuksista ja aikomuksista suhteessa kampanjaan. Loppumetreillä jo muisteltiin lämmöllä vaaliväittelyiden kohokohtia ja mokia sekä esitettiin kooste tyyliin "Jääkiekon MM-kisat, komeimmat maalit". Poliittisten sisältöjen sijasta viimeiseksi - ja siten arvokkaimpaan asemaan nostettiin - paitsi kampanjan ulkoisia arvoja, ehdokkaiden omakohtaisesti koettu ja samastumiskohteen tarjoava tarina ehdokkuudestaan. Mitään tällaista ei ollut 6 vuotta sitten.
"Reality"-TV:n vaikutus on ällistyttävän suuri. Jollain tavalla tämä tuntuu kaivavan maata rationaalisen kansalaiskeskustelun alta vieläkin enemmän kuin ehdokkaiden esiintyminen puhtaissa viihdeohjelmissa. Viihteen sulautuminen osaksi objektiivisena esiintyvää tiedonvälitystä on salakavalampi prosessi. En tarkoita, että TV:n toimittajat olisivat tehneet poliittisen journalisminsa huonosti. Kyse on pikemminkin siitä, että vaalikamppailulle ilmaantuu poliittiselle keskustelulle täysin vieras viihteen kehys. Tässä ilmapiirissä on turha puhua yhden presidentinvaalikierroksen tehokkuudesta ja rationaalisuudesta.
Kahdelle kierrokselle voidaan kuitenkin esittää myös rationaalisia perusteita. Jos äänestäjä haluaa todella uhrata paljon energiaa jotta voisi varmistua että antaa äänensä omalta kannaltaan parhaalle ehdokkaalle ja samaan aikaan uhraa energiaansa kärkiehdokkaiden välisen paremmuuden pohtimiseen, saattaa kaksi kierrosta tietyissä tapauksissa olla tehokkaampi päätöksentekomuoto. (Yhden kierroksen vaaleissahan äänestäjä ei voi välttämättä olla varma kärkiehdokkasita, joten äänestäjä saattaa joutua varmuuden vuoksi päättämään useamman kärkiehdokkaan joukosta, silloinkin kun ne eivät kuulu hänen kärkipreferensseihinsä. Todettakoon kuitenkin, että tämä etu on aika marginaalinen.
Kyse on paitsi viihteestä, myös mahdollisesti eräänlaisesta illusorisesta demokratian maksimoinnista: "Hei, mitä enemmän kierroksia, sitä useammin pääsen äänestämään, eli sitä enemmän voin vaikuttaa!" - vai mitä?...
- Alan pikku hiljaa ymmärtää niitä amerikkalaisia, jotka kirkkain silmin kehuvat täysin järjetöntä presidentinvaalitapaansa "täydellisen demokraattiseksi". Tällainen illuusio syntyy, kun tarkastellaan omaa välitöntä toimintaympäristöä eikä järjestelmää kokonaisuutena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti